Pidätkö kommentista?: 1  0

Tässä on annettu vanhalle asialle uusi nimi, siitähän on kysymys. Superfood-villitys on tavallaan vain vanhojen tuotteiden pukemista uuteen, kaupalliseen asuun. Eihän siinä titenkään mitään pahaa ole jos terveellistä ravintoa saa ostettua entistä kätevämmin.

Runsaasti kannanottoja! Pidätkö kommentista? 4  0

Olen törmännyt jos jonkinmoiseen lisäravinteeseen, mutta onneksi aivan viime aikoina on Suomessakin saatavilla maailman parasta lisäravinnetta. Jos löytyy parempaa, niin vaihdan heti. Perusteluja: [b]a)[/b] eipä ole mitään muuta lisäravinnetta testattu lääkkeenomaisesti (mm. kaksoissokkotesteillä), [b]b)[/b] mikään muu lisäravinne ei sisällä kaikkia tarvitsemiamme antioksidantteja, vitamiineja, hivenaineita yms., [b]c)[/b] eikä mikään muu lisäravinne ole tehty puhtaasti luonnonmukaisista aineista (poikkeuksena D-vitamiini), [b]d)[/b] mikään muu lisäravinne ei imeydy kehoon 60 %:sti (normaalisti imeytymisaste 10-12 %) [b]e)[/b] ja millään muulla lisäravinteella ei testata kehon antioksidanttitasoa ennen lisäravinteen syönnin aloittamista ja kolmen kuukauden jälkeen mitataan uudestaan ja jos jostain kumman syystä eivät ole arvot nouseet, niin [b]f)[/b] saa rahat takaisin! [i]Saatko Sinä rahat takaisin, jos ei lisäravinne toimi?[/i] Mitataanko sitä? Ei, voin sanoa… miksiköhän ei??

Lisätietoja: TerveKeho@gmail.com

Pidätkö kommentista?: 0  0

Asioita on joskus hyvin vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan sairastanut syömishäiriötä.

Minulla se alkoi yksinkertaisesti laihduttamisesta. Olin lihava. En ehkä muiden mielestä (BMI 23), mutta totesin, että näillä mitoilla en koskaan pääse malliksi ja sitä paitsi mitä miehetkin ajattelisivat kun valas astelee rannalle ja koittaa siinä nauttia kioskista ostamastaan jäätelöstä…

Halusin näyttää laihalta. Sellaiselta kuin ne naiset pornofilmeissä, joita silloinen poikaystäväni katseli suhteellisen paljon. Halusin näyttää samalta kuin se alusvaatemalli, jonka päällä joka ikinen vaate näytti suorastaan upean seksikkäältä. Yleisesti ottaen, halusin olla haluttu. Sellainen, jonka jokainen mies haluaisi. Sellainen, joka näyttäisi hyvältä missä tahansa vaatteessa.

Aluksi laihdutin ihan normaaliin tapaan ja lisäsin hieman liikutnaa samalla kun yritin vähentää karkin ja muiden herkkujen syömistä. Laihduinkin tällä tavalla jonkun verran, mutta kun paino jumahti yli kuukaudeksi paikoilleen, kyllästyin ja vähensin kaloreita vielä ihan pikkuisen… Ja arvata saattaa miten sitten kävi.

Aloin vähitellen nauttia siitä kontrollin tunteesta. Halveksin niitä lihavia ihmisiä, joilla ei tahdonvoima riittänyt laihduttamiseen. Samaan tapaan vihasin itseäni, kun jonakin päivänä repsahdin ja ostin itselleni 150 gramman karkkipussin ja napostelin siitä napaani niin paljon kaloreita, etten muuta saanutkaan enää sitten sinä päivänä syödä.

Aamusta alkaen herättyäni mielessä oli ensimmäisenä ruoka. Syönkö tänään aamupalan, vai säästänkö päivän ainoan aterian töihin/kouluun, kun siellä voi oikeasti alkaa heikottaa? Kittasin vettä ja kevytmehuja sekä -colaa. Cola oli paras. Juomalla sitä lasillisen silloin tällöin pitkin päivää, saatoin huijata nälkää ja mennä iloisena nukkumaan syömättä itään muuta päivän aikana. Ne olivat hyviä päiviä. Niitä, joita olisi tehnyt mieli hehkuttaa kaikille, mutta ei voinut.

Aloin vähitellen myös nauttia nälän tunteesta. Pelkkä kurniva masu tai jopa hetkeksi toimintakyvyn vievä kipu tyhjässä mahassa tuntui upealta. Minä hallitsin mieltäni ja kyllä se keho vielä oppisi nöyrtymään myös.

Jossain taka-alalla tiesin olevani sairas. Tiesin, mutta en halunnut parantua. Olin pro-ana ja halusin olla sitä vielä enemmän.

Tämä kaikki aiheutti kuitenkin päänvaivaa nykyiselle poikaystävälleni, jonka voimat alkoivat vähitellen uupua sh:ni ja siitä johtuvan masennuksen takia. Hän mietiskeli päivät pitkät mitä hän oli tehnyt väärin (syytti itseään), mietiskeli olisinko onnelllisempi ilman häntä. Mietti kai jättämistäni ihan oman itsensäkin vuoksi. Kunnes hän lopulta puhui. Suomalaisena miehenä piti kaiken sisällään ihan viimeiseen asti, mutta hyvä että kertoi edes joskus.

Heräsin. Miten itsekäs olinkaan ollut? Raivokas kalorien laskeminen, jaksamattomuus, masennus… eivät ne olleetkaan vain minun ongelmiani vaan poikaystäväni kärsi siinä sivussa kun näki minun kärsivän. Hänen sanojaan lainatakseni “Onko mikään pahempaa kuin nähdä sen kaikista rakkaimman ihmisen satuttavan itseään joka päivä ja olla täysin voimaton tekemään asialle yhtään mitään?”.

Tässä sitä ollaan edelleen. Saman poikaystävän kanssa yhdessä ja paljon lihavampana. Mutta kaikella kunnioituksella pro-anoja kohtaan – myös aivan helvetin paljon onnellisempana.

Runsaasti kannanottoja! Pidätkö kommentista? 7  0