Syöminen on joillekin vaikeaa
Moni tuntee nykyään jonkun, jolla on syömishäiriö. Itsekin tiedän ihmisiä jotka ovat kärsineet siitä. Mitä oikein tarvitaan syömishäiriön syntymiseen? Sitä eivät taida oikein parhaimmatkaan asiantuntijat vielä tietää.
Aivan talonpoikaisjärjellä ajateltuna on mahdoton sairastaa syömishäiriötä, ellei ole jollain tapaa itsekäs; katse kääntyy omiin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Tällä mielipiteelläni en tahdo syyllistää ketään. Syömishäiriöön liittynee usein huonommuudentunteita tai riittämättömyyttä ja ympäristökin voi olla joskus aivan omiaan pönkittämään näitä negatiivisia tunteita. Lisäksi sairastuneilla on vieläpä nettisivustoja joilla kannustetaan jatkamaan sairastamista ja jaetaan laihdutusvinkkejä (vrt pro-ana).
Anoreksia nervosa on sairaus jossa kuva omasta itsestä muuttuu valheelliseksi. Sairastuneeseen ei välttämättä tehoa mikään “järkipuhe”, koska sairaan oma valheellinen todellisuus kertoo jotain aivan muuta. Koko maailma alkaa pyöriä laihduttamisen ympärillä. Samanlaisesta todellisuuden vääristymisestä on kysymys paranoidisessa skitsofreniassa. Sairastuneen mieli ja aistit valehtelevat.
Muitakin syömishäiriöitä on lanseerattu viime vuosikymmeninä, kuten bulimia ja ortoreksia. Kaikille näille kuitenkin on yhteistä se, että sairastunut kiinnittää omaan syömiseensä liian paljon huomiota. Rohkaisisin sairastumisvaarassa olevia ihmisiä hakemaan ajoissa apua, jotta valheen kahleet eivät saisi kiedottua heitä kovempaan otteseen.
Asioita on joskus hyvin vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan sairastanut syömishäiriötä.
Minulla se alkoi yksinkertaisesti laihduttamisesta. Olin lihava. En ehkä muiden mielestä (BMI 23), mutta totesin, että näillä mitoilla en koskaan pääse malliksi ja sitä paitsi mitä miehetkin ajattelisivat kun valas astelee rannalle ja koittaa siinä nauttia kioskista ostamastaan jäätelöstä…
Halusin näyttää laihalta. Sellaiselta kuin ne naiset pornofilmeissä, joita silloinen poikaystäväni katseli suhteellisen paljon. Halusin näyttää samalta kuin se alusvaatemalli, jonka päällä joka ikinen vaate näytti suorastaan upean seksikkäältä. Yleisesti ottaen, halusin olla haluttu. Sellainen, jonka jokainen mies haluaisi. Sellainen, joka näyttäisi hyvältä missä tahansa vaatteessa.
Aluksi laihdutin ihan normaaliin tapaan ja lisäsin hieman liikutnaa samalla kun yritin vähentää karkin ja muiden herkkujen syömistä. Laihduinkin tällä tavalla jonkun verran, mutta kun paino jumahti yli kuukaudeksi paikoilleen, kyllästyin ja vähensin kaloreita vielä ihan pikkuisen… Ja arvata saattaa miten sitten kävi.
Aloin vähitellen nauttia siitä kontrollin tunteesta. Halveksin niitä lihavia ihmisiä, joilla ei tahdonvoima riittänyt laihduttamiseen. Samaan tapaan vihasin itseäni, kun jonakin päivänä repsahdin ja ostin itselleni 150 gramman karkkipussin ja napostelin siitä napaani niin paljon kaloreita, etten muuta saanutkaan enää sitten sinä päivänä syödä.
Aamusta alkaen herättyäni mielessä oli ensimmäisenä ruoka. Syönkö tänään aamupalan, vai säästänkö päivän ainoan aterian töihin/kouluun, kun siellä voi oikeasti alkaa heikottaa? Kittasin vettä ja kevytmehuja sekä -colaa. Cola oli paras. Juomalla sitä lasillisen silloin tällöin pitkin päivää, saatoin huijata nälkää ja mennä iloisena nukkumaan syömättä itään muuta päivän aikana. Ne olivat hyviä päiviä. Niitä, joita olisi tehnyt mieli hehkuttaa kaikille, mutta ei voinut.
Aloin vähitellen myös nauttia nälän tunteesta. Pelkkä kurniva masu tai jopa hetkeksi toimintakyvyn vievä kipu tyhjässä mahassa tuntui upealta. Minä hallitsin mieltäni ja kyllä se keho vielä oppisi nöyrtymään myös.
Jossain taka-alalla tiesin olevani sairas. Tiesin, mutta en halunnut parantua. Olin pro-ana ja halusin olla sitä vielä enemmän.
Tämä kaikki aiheutti kuitenkin päänvaivaa nykyiselle poikaystävälleni, jonka voimat alkoivat vähitellen uupua sh:ni ja siitä johtuvan masennuksen takia. Hän mietiskeli päivät pitkät mitä hän oli tehnyt väärin (syytti itseään), mietiskeli olisinko onnelllisempi ilman häntä. Mietti kai jättämistäni ihan oman itsensäkin vuoksi. Kunnes hän lopulta puhui. Suomalaisena miehenä piti kaiken sisällään ihan viimeiseen asti, mutta hyvä että kertoi edes joskus.
Heräsin. Miten itsekäs olinkaan ollut? Raivokas kalorien laskeminen, jaksamattomuus, masennus… eivät ne olleetkaan vain minun ongelmiani vaan poikaystäväni kärsi siinä sivussa kun näki minun kärsivän. Hänen sanojaan lainatakseni “Onko mikään pahempaa kuin nähdä sen kaikista rakkaimman ihmisen satuttavan itseään joka päivä ja olla täysin voimaton tekemään asialle yhtään mitään?”.
Tässä sitä ollaan edelleen. Saman poikaystävän kanssa yhdessä ja paljon lihavampana. Mutta kaikella kunnioituksella pro-anoja kohtaan – myös aivan helvetin paljon onnellisempana.
Runsaasti kannanottoja! Pidätkö kommentista?
7 
0